Rehellinen Blogi

Ylistys täyttää nautinnon...

"En ollut aikaisemmin huomannut, että kaikki nautinto spontaanisti saa aikaan ylitsevuotaa ylistykseksi...koko maailma toitottaa ylistystä - rakastavaiset ylistävät heidän kumppaniaan, lukijat suosikki runoilijaa, kävelijät maisemaa, urheilijat heidän suosikkipeliään...en ollut aikaisemmin huomannut myöskään, että nöyrimmät ihmiset, jotka ovat eniten balanssissa, ylistävät eniten, kun taas tyytymättömät ja äreäät ja oikukkaat ylistävä vähiten.

Me iloitsemme ylistää sitä mistä me nautimme koska, ylistys ei ainoastaa kerro, mutta täyttää nautinnon; se (ylistys) on sen (nautinnon) määrätty täydellistyminen. - C.S. Lewis, Reflections on Psalms, 94. 

epäitsekkyyden tavoittelu paljastaa itsekkyytemme...

"I once thought we were called to care for orphans and widows in their distress because by caring for them, we would see buckets of fruit in our own lives. I now believe we are called to selfless acts because in our attempt to selflessness, our selfishness is exposed."

"Ajattelin aikaisemmin että meitä kutsutaan pitämään huoli orvoista ja leskistä heidän vaikeuksissaan koska pitämällä heistä huolta me näkisimme sankkokaupalla hedelmää meidän elämässämme. Nyt minä uskon että meitä kutsutaan epäitsekkäisiin tekohin, koska meidän yritys epäitsekkyyteen paljastaa meidän itsekkyyden."

(via). Sen jälkeen kun Rachel menetti adoptiolapsensa. 

"psykokirkosta"

 ”Edelleen aikamme uskonnollisuutta hallitsevat yleisesti ”meidän erilaiset (inhimilliset tarpeemme” Uskonnosta haetaan apua ensisijaisesti niiden tyydyttämiseen. Usein ne lisäksi ymmärretään ”psykologisoivasti”. Puhutaan yksinäisyydestä, vieraantumisesta, turhautuneisuudesta, pelokkuudesta, ahdistuneisuudesta, huonosta olosta jne. Kristillinen sanoma mukautetaan sitten näihin tarpeisiin. Kirkko muuttuu entistä enemmän ”psykokirkoksi”, kuten viimeaikaista kehitystä on osuvasti luonnehdittu. Tietysti hengellisessä yhteisössä on paljossa kyse psykologiasta, ihmissuhteista ja niiden kiemuroista ja solmuista, mutta ei kaikki siltikään ole tässä. Milloin saarnatuolista rohjetaan julistaa, että toisinaan yksinäisyys ja vieraantuneisuus voivatkin johtua omasta itserakkaudesta, katkeruudesta ja vihasta? Tai että turhautuneisuus ja ahdistus saattavat olla seurausta rukouksen laiminlyönnistä ja ihan suoranaisesta epäuskosta? Tai että ahdistuneisuus nousee ehkä jostain tunnustamattomasta pahuudesta tai lankeemuksesta? Näin julistettaessa ei kirkossa enää pelkästään psykologisoida vaan saarnataan synnistä syntinä. Väärää syyllistämistä pitää ehdottomasti tarkkaan varoa, mutta tuskin syyllistämistä voi tai kuuluu kokonaan välttää. Meissähän se vika tavallisesti on! Siihen ei auta vaikeneminen tai huomion kiinnittäminen muualle. Silloin auttaa ainoastaan evankeliumi. Siinä lahjoitetaan täydellinen anteeksiantamus, jonka Kristus on ansainnut Golgatalla viattomalla verellänsä. Siinä siis ilmestyy ”Jumalan (hänessä hankkima pelastava) vanhurskaus” – Timo Laato, ”Jumalan Vanhurskaus”- Vielä kerran. Paavali Valokeilassa, 2009.